Päiväkirjasymposiumissa 18.5.2017

Istun bussissa matkalla kohti Poria. Vietin päiväni Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen ja SELMAn  (Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory -tutkimuskeskus) järjestämässä symposiumissa, joka kantoi nimeä Autenttisuuden jäljillä(kö?): Päiväkirja, minuus ja historia.

Itse pidin puheenvuoron orastavasta tutkimuksestani isopappani päiväkirjan parissa. Paneliassa vuosina 1859-1919 isopappani kirjoittama päiväkirja on vuosilta 1882-1901.  Tai ainakin kyseisiltä vuosilta päiväkirja on säilynyt. Tarinan mukaan nimittäin päiväkirjoja olisi alunperin ollut kaksi kappaletta. Isopappani oli itsellinen, mäkitupalainen ja torpparin poika. Arvoitus onkin, kuinka hän hankki varsin hyvän kirjoitustaidon.

Tuo päiväkirja on kiinnostanut minua vuosia, oikeastaan siitä asti kun tajusin sellaisen olemassaolon. Päiväkirja on ollut sukulaisteni hallussa, eikä sitä koskaan ole käytetty tutkimusaineistona.  Tähän mennessä se on ollut jonkinlainen harrastus, jonka pariin olen palannut sopivan hetken koittaessa. Elelen parhaillaan jonkinlaisessa välitilassa odotellessani väitöskirjani saapumista esitarkastuksesta. Tilassa, jossa maailma tuntuu olevan täynnä tutkimusaiheita ja muuta kiinnostavaa tehtävää! En siis vielä tiedä minne tieni vie seuraavaksi. Mutta sen tiedän, että päiväkirja ei tule jättämään minua rauhaan tyystin, sillä niin paljon se mieltäni kutkuttaa.

Niin aineistoon tutustuminen kuin metodologisen viitekehyksen rakentuminen ovat vasta alkuvaiheessa. Seminaarista toki sain paljon ideoita ja inspiraatiota! Tutkimusmatkan tässä vaiheessa olen pyöritellyt mielessäni lukuisia kysymyksiä. Millainen oli isopappani elämäntarina? Mistä hän kirjoitti? Kuinka hänen tarinansa sijoittuu ajalliseen ja paikalliseen kontekstiin? Onko mahdollista selvittää, kuinka hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan? Entä mistä hän sai kirjallisuutta, jota hän kirjoituksissaan lainasi? Kuinka paljon paikallinen ja ajallinen tapa ilmaista asioita on vaikuttanut hänen kirjoitustyyliinsä (esimerkiksi synnintuskasta kirjoittamiseen)? Millaisia eettisiä näkökulmia minun tulisi huomioida? Ja osaan jo olen etsinyt vastauksiakin (ja ehkä löytänytkin). Tulkinnan kannalta pidän erittäin merkityksellisenä niin ajallisen kuin paikallisenkin kontekstin ymmärtämisen.

Päiväkirjan ensimmäinen merkintä päivätty 30.1. 1882 ja kyse on  Pista ja Ilona –arkkiveisun jäljennöksestä. Ensimmäinen varsinainen päiväkirjateksti on päivätty ”Heinäkuu, 26. päivä, V. 1882”. Päiväkirjamerkintöjen ohella isopappani on siis kopioinut kirjaan esimerkiksi arkkiveisuja, lauluja, runoja ja kertomuksia.  Lainattuihin kohtiin hän on kirjoittanut useasti alkuperäisen kirjoittajan nimikirjaimet. Paikoitellen kirjassa on kuitenkin kohtia, joissa jää epäselväksi, onko kyse lainatusta vai hänen itsensä runoilemasta tekstistä. Olennaisena osana päiväkirjaa ovat myös sää- ja luontohavainnot, jotka voivatkin tarjota näköalan tuon ajan paikalliseen ilmastoon ja luonnonoloihin.

Tulokkaita Karjalasta ja Inkeristä. Eli esitelmästäni Satakunnan Historiallisen Seuran seminaarissa.

22.4.2017 pidin esitelmän Satakunnan Historiallisen Seuran Seminaarissa Tuhansien vuosien tulokkaat – Monikulttuurinen Satakunta, joka järjestettiin Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa. Tässä tiivistetysti esitelmäni sisällöstä. Paljon jää täsmentämättä ja kertomatta. Väitöskirjassani tulen kuvaamaan paluumuuttoa analysoivammin. Tässä keskityn lähinnä kuvaamaan sitä, mistä oli kyse.

Esitelmässäni Tulokkaita Karjalasta ja Inkeristä hahmotin siirtokarjalaisten muuttoa ja asettumista Satakuntaan. Toiseksi kuvasin inkerinsuomalaisten vuonna 1990 alkanutta paluumuuttoa Satakunnan osalta, sekä myös inkeriläisten varhaisempia ”muuttoaaltoja”. Tunnistan otsikkoni sisältävän pienoisen provosoinnin, sillä muutot ovat perustuneet suomalaisuuteen. Satakunnassa he toki ovat tulokkaita muista maakunnista ja tämä tulokkuus on molempien ryhmien kohdalla leimannut erityisesti alkuvaiheen sopeutumista. Ensimmäisen dian kuva ei varsinaisesti liity tapaukseen, mutta ajattelin sen toimivan symbolisena esimerkkinä siitä, kuinka näidenkin väestöryhmien historiallisen synnyn takana on sodan ja rauhan aikojen vaihtelu.

Inkerinsuomalaisia koskeva osuus perustui esitarkastuksessa olevaan väitöstutkimukseeni. Siirtokarjalaisia puolestaan olen tarkastellut vuonna 2008 valmistuneessa pro gradussani ja artikkelissani ”Kannelta soittava neito ja muita evakkoja” teoksessa ”Noormarkun Historiaa  – erämaasta eletyksi paikaksi”.

Niin inkeriläisten/inkerinsuomalaisten kuin karjalaisten eri aikaiset muuttoliikkeet ovat seurausta valtioidenvälisistä rajankäynneistä. Vuoteen 1809 asti Inkerin ja Karjalan sekä alueiden luterilaisen asutuksen historiallinen tausta on varsin samanlainen. Inkerin alueen luterilaisen asutuksen historian juuret ovat samassa Stolbovan rauhassa, ja sitä edeltävässä sodan käynnissä, kuin Käkisalmen lääninkin, joka nykyisin tunnetaan osana luovutettua Karjalaa. Tuon rauhan jälkeen alueet nimittäin saivat uusia asukkaita, jotka erottuivat vanhoista asukkaista eritoten luterilaisen uskontonsa vuoksi.  Ruotsin vallan aika kesti Inkerissä Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721, jolloin Ruotsi luovutti Venäjälle Inkerin ohella Käkisalmen läänin eteläosan, Suomenlahden ulkosaaret, läntisen Karjalankannaksen ja Viipurinlahden länsirannikon. Turun rauhassa 1743 Ruotsi luovutti Venäjälle vielä lisää suomalaisten asuttamia alueita. Vuonna 1809 koko Suomi liitettiin Venäjään. Tässä vaiheessa Inkerinmaan historia erkani luovutetun Karjalan historiasta, sillä sitä ei liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Kun Suomi vuonna 1917 itsenäistyi, jäi Inkeri osaksi Venäjää.

Karjalasta Satakuntaan

Alueluovutukset johtivat luovutetun alueen asukkaiden, yli 420 000 ihmisen, asuttamiseen ympäri Suomea. Talvisodan jälkeen säädettyä pika-asutuslakia ei ennätetty kovinkaan laajalti toteuttaa ennen jatkosodan syttymistä. Suomen valloitettua alueet takaisin moni palasi. Osa tosin jäi uudelle asuinpaikkakunnalleen.

Paluu kotiseudulle jäi väliaikaiseksi. Karjalan Kannas evakuoitiin uudelleen kesällä 1944. Jatkosota päättyi Moskovan välirauhansopimukseen 19. syyskuuta 1944. Pariisissa vuonna 1947 solmitussa rauhassa Suomi menetti 12 prosenttia pinta-alastaan ja yli 420 000 ihmistä joutui jättämään kotiseutunsa.

Jatkosodan jälkeen asuttamisen lähtökohtaisena periaatteena oli, että siirtokarjalaiset asutetaan sellaisille seuduille, joiden ’uskonnolliset, kielelliset sekä luonnon- ja liikennöimisolosuhteet mahdollisimman paljon vastaisi vastaisivat heillä Karjalassa olleita olosuhteita’. Satakuntaan asutettiin ainakin hiitolaisia Porin seudulle, räisäläläisiä Etelä-Satakuntaan ja Vpl. Pyhäjärven asukkaita Satakunnan itäisiin kuntiin.

Inkeristä Satakuntaan

Inkeriläisten muuttoaaltojen lähtökohdat ovat erilaiset. Oma tutkimustyöni on kohdistunut paluumuuttajiin, mutta historiallisen kontekstin ymmärtäminen on senkin tarkastelussa ollut mielestäni tärkeätä ottaa huomioon.

Vuonna 1990 alkanut inkerinsuomalaisten paluumuutto ei suinkaan ollut ensimmäinen inkeriläisten ”muuttoaalto”. Tällaisina voidaan nähdä 1) Inkeristä itsenäistyneeseen Suomeen suuntautunut pakolaisuus, 2) toisen maailmansodan aikaiset väestönsiirrot Suomeen (& paluu), 3) paluumuutto 1990-2016.

Huhtikuussa 1990 Suomen presidentti Mauno Koivisto antoi ulkomaantoimittajien lehdistötilaisuudessa lausunnon, jossa hän totesi, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää paluumuuttajina. Presidentti Koiviston lausunnosta rakentui inkerinsuomalaisten paluumuuttoa perusteleva kertomus, jonka kautta paluumuuton lähtökohdat ovat varsin laajalti keskusteluissa hahmottuneet. Lausunto oli lopullinen sysäys sille, että entisen Neuvostoliiton alueen suomalaisten muutto Suomeen aluksi viranomaissäädöksin, ja sittemmin lainsäädännön keinoin tehtiin mahdolliseksi.

Paluumuutto-oikeus Suomeen oli sellaisella entisen Neuvostoliiton suomalaisella, joka pystyy todistamaan, että hän itse, toinen hänen vanhemmistaan tai kaksi neljästä isovanhemmastaan ovat suomalaisia. Lisäksi siirtoväkeen kuuluneet sekä Suomen armeijassa palvelleet ovat oikeutettuja paluumuuttoon. Paluumuutto ei siis sinällään ole sidoksissa Inkeriin tai inkerinsuomalaisiin, vaan oikeus on kaikilla etniseltä taustaltaan suomalaisilla.  Entisenkaltainen paluumuutto kuitenkin päättyi vuonna 2016. Yhä edelleen oikeutetttuja ovat kuitenkin siirtoväkeen kuuluneet sekä Suomen armeijassa 1939-1945 palvelleet.

Eniten paluumuuttajia muutti Uudellemaalle ja Varsinais-Suomeen. Satakuntaankin heitä kuitenkin saapui vuosittain. Pori oli suurin muuttokohde, tämän jälkeen Rauma. Yksittäisiä paluumuuttajia kuitenkin muutti myös pienimmille paikkakunnille. Vuonna 2000, kun Porin kaupunki julkaisi Maahanmuuttajien kotouttamisohjelman, tuolloin noin 76 000 asukkaan kaupungissa asui noin 650 ulkomaan kansalaista, joista noin 290 oli inkerinsuomalaisia paluumuuttajia.

Neuvostoaika oli hajottanut Inkerin asukkaat halki laajan valtion. Näin ollen moni inkerinsuomalainen muutti Suomeen muualta kuin Inkeristä. Tämä selittää myös suomenkielen tasoa, kulttuurin muutosta jne. Asioita, jotka Suomessa paluumuuton aikana herättivät keskustelua ja kummastustakin.

Se on siellä – väitöskirja esitarkastuksessa!

Sain väitöskirjani esitarkastukseen huhtikuun 2017 alussa. Lopulta aineistosta oli päästy analyysiin ja analyysistä yli 250 sivuun tekstiä. Nyt tietäisin kuinka tehdä kaiken helpommin ja nopeammin. Mutta siinä yksi olennainen väitöskirjan ydin onkin – oppimisessa. Kysehän on nimenomaan opinnäytteestä.

Homma ei suinkaan ole vielä ohi, vaan esitarkastajien kommentteja seuraa tiukka työrupeama, jossa väitöskirja hioutuu lopulliseen muotoonsa. Sillä oletuksella toki, että esitarkastajat toteavat työn olevan sellainen, että viimeistelyn ja hiomisen jälkeen puoltavat väitöslupaa.

Tämä innolla aloittamani blogikin on ollut vaienneena. Syynä tähän on ollut juurikin tuo väitöskirjan viemä aika. Välillä on tuntunut siltä, että se vei kaiken ajattelukykyni. Vähitellen huomaan kuitenkin jälleen herääväni kaikenlaisiin mielenkiintoisiin historia ja kulttuuriperintöaaiheisiin, josta mieleni kovasti tekee kirjoittaa. Niihin juttuihin, jotka ovat saaneet sydämeni lapsesta asti väpättämään.

Väitöskirjani lähti esitarkastukseen otsakkeella ”Inkerinsuomalaisten paluumuutto kerrottuna paluumuuttona ja kulttuuriperintöprosessina”. Otsikko tulee melko varmasti muuttumaan, kunhan mieleni luo kiinnostavan, mutta informatiivisen otsikon. Usein otsikot nimittäin tuntuvat vain syntyvän yht’ äkkiä jostakin alitajunnasta, vaikka ne varmasti ovat mielessä pitkään muotoutuneet.

Tutkimuksessani tarkastelen inkerinsuomalaisten paluumuuttoa erityisesti kulttuuriperintöprosessi(e)n sekä kerronnan kautta. Tarkasteluni ytimessä ovat tutkimustani varten tekemistäni haastatteluista kolmen paluumuuttajanaisen haastattelut sekä eduskunnassa paluumuuton lainsäädäntöprosessin aikana käydyt keskustelut ja lakiehdotukset. Tarkastelussani on siis paluumuuton kulttuuriperintöprosessi sekä yksilötason kerronnan muotoutuminen ja suhteutuminen osaksi paluumuuton kulttuuriperintöprosessia. Tarkastelen: (1) Mitä on paluumuutto? Kuinka paluumuutto rakentuu ja määrittyy eduskuntakeskusteluissa ja lakiehdotuksissa   kulttuuriperintöprosessina? (2) Kuinka paluumuuton henkilökohtainen kertomus rakentuu paluumuuttajien haastattelukerronnassa?

 

P.S. Jos aihepiiri kiinnostaa, voit tutustua kirjoittamiini artikkeleihin:

Salonsaari, Minna-Liisa: Inkerinsuomalaisen kulttuuriperinnön synnystä paluumuuttajan kulttuuriperintöön. Teoksessa: Mitä on kulttuuriperintö? Toim. Outi Tuomi-Nikula, Riina Haanpää, Aura Kivilaakso. SKS 2013.

Salonsaari, Minna-Liisa: Kerrottu ja muisteltu inkerinsuomalaisten paluumuutto. Elore (ISSN 1456-3010), vol. 19 – 1/2012. http://www.elore.f/arkisto/1_12/salonsaari.pdf

Valkovuokkometsä

DSC_0778

DSC_0775

Kirjoitin jokin aika sitten vanhassa metsäkukkia.-blogissani lapsuuteni Valkovuokkometsästä Vanha-Ulvilan Loukkurassa. Valkovuokkometsä on pikkuruinen metsäkaistale keskellä asutusta (sijainti kartalla). Asutus on peräisin 70-luvulta, siihen asti ympäristö on ollut petoa. Lapsuudessani tuo metsä sai mielikuvitukseni laukkaamaan. Toisinaan kuvittelin sen Sherwoodin metsäksi, toisinaan luostarin raunioiksi, toisinaan muinaiseksi kauppapaikaksi. Valkovuokkometsä ei ole paikan virallinen nimi, vaan se on vain nimitys, jolla sitä lapsuudessani kutsuimme, koska silloin siellä kasvoi paljon valkovuokkoja. Yllä olevat kuvat ovat syyskuun loppupuolelta minun ja nuorimman poikani ”seikkailuretkeltä” äidin lapsuusmuistoissa.

Metsäkaistale on jäänyt asutusalueen keskelle. Se on muuta maastoa korkeammalla käyrällä. Se on täynnä suuria kiviä. Noiden kivien ja tuon paikan tarina kiehtoo minua yhä aivan kuten lapsenakin. Ovatko ne jostakin rakennuksesta tai useammasta? Miltä ajalta? Mitä jos ne ovatkin muinaisjäännöksiä?! Keskiajalta?!? Ei kai sentään. Pelloilta raivattuja kiviä? Kiviaidan jäänteitä? Luonnonmuodostelmia? Ainakaan vuosikymmeniin taloa ei paikalla liene ollut.

Tällä viikolla kävin paikassa maisemantutkijakaverini kanssa. Ja jos ei ”kenttätyömme” muuta tulosta tuonut, niin ainakin ihastusta kivien muotoihin, suuriin puihin ja paikan tunnelmaan. Alla olevat kuvat ovat tuolta ”retkeltä”.

DSC_0803

DSC_0799

En ole vielä ennättänyt kovinkaan paljon tutkimustyötä tehdä. Pikainen karttojen tutkiskelu ja Suur-Ulvilan Historian lueskelu ei tuottanut tulosta. Kaavassa alue (tai ainakin osa siitä) on merkitty virkistysalueeksi, jolla on erityisiä luontoarvoja. Ja niitä toden totta sillä on! Mahtavia puita ja viidakkomaista tunnelmaa. Ja vaikka paikan historia sattuisikin olemaan mitätön, on paikan merkitys mittaamaton kulmakunnan lapsille. Siitä todistavat lukuisat majat.

Jos tiedät paikan tarinan, kertoisitko sen minulle?

P.S. Tätä se ikuinen kyselyikä teettää. Pakonomaisen tarpeen löytää vastauksia kysymyksiinsä. Ja voi kuinka rakastankaan tutkailla vanhoja historiikkeja ja karttoja!

Ja maastossa kulkiessa tulee aina muistaa hienovaraisuus – katsoa saa muttei koskea 🙂

Juurieni Hiitola

linnavuorelta2

linnvuorelta4

linnavuori

linnavuorelta1

linnavuorelta3

Keväällä 2005 osallistuin yliopiston eksursiolle Luovutettuun Karjalaan ja siellä nimenomaan Hiitolaan. Nämä kuvat ovat tuolta matkalta. Minulla oli mukanani vanha filmipokkari ja joskus myöhemmin olen skannannut kuvat tietokoneelle. Huonon kameran ja skannerin yhdistelmä selittänee menneisyyttä henkivän kuvanlaadun. Nämä kuvat ovat Hiitolan aseman ja Raivattalan kylän väliin jäävältä Linnavuorelta.

Minulle matka Hiitolaan oli ristiriitainen. Olin opiskelijana ja tutkimuksellisella mielellä matkassa, mutta kuitenkin matka suuntautui omille juurilleni. En ollut käynyt Hiitolassa aiemmin, enkä ole siellä käynyt tämänkään jälkeen. Isäni kotitalo Haukkavaarassa, ja koko Haukkavaara, on yhä näkemättä.

Kiipesin Linnavuorelle yhtenä ekskursiomatkamme aamuista. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat. Kuljin halki neuvostoaikaisen kylän, joka vasta oli heräämässä uuteen päivään. Koirat haukkuivat talojen pihoissa. Kadut pölysivät. Kissat maleksivat kujilla. Mutta Linnavuori oli ajaton. Se kohosi ylväänä käppyräisine mäntyineen. Tuntuu hassulta, että muistan nuo askeleeni niin hyvin vielä vuosikymmenen kuluttuakin. Ehkä se merkitsi minulle enemmän kuin uskoinkaan.

Alla olevat kuvat on napattu Linnavuorelta kohti Raivattalanlampea. Jossakin siellä on myös kirjailija Eeva Kilven kotitalo. Olen lukenut hänen kaikki kirjansa ja ne toimivat myös graduni yhtenä tutkimusaineistona.

raivattalanlampi

raivattala2

Graduni valmistui vuonna 2008. Tämän jälkeen olen sulkenut ajatukseni Hiitolasta ja Karjalasta kutakuinkin taka-alalle. Syynä ehkä graduähky (ja totaalinen tyytymättömyys lopputulokseen), toisaalta ehkä eräänlainen tiedostamaton unohtamisen tarve. Isäni sairastuttua alzheimerintautiin on kaikki häneen liittyvät muistaminen ja muistoihin liittyvä aiheuttanut minulle kipua.

Nyt pitkästä aikaa ajatus Hiitolasta nousi mieleeni ja kaivoin nämä kuvat esille.  Jokin mystinen muistamisen, tietämisen ja ymmärtämisen tarve on kait riivannut  ja riivaa minua. Tuskin muutoin olisin ajautunut tekemään ensin proseminaarityötä ja lopulta graduani aihepiiriin liittyen.

Isäni syntyi Hiitolassa vuonna 1936. Hän oli pieni poika lähtiessään evakkoon ensimmäisen ja vielä toisenkin kerran. Hän päätyi Satakuntaan, jossa minä olen syntynyt. Isältäni kuulemani tarinat Hiitolasta ovat hyvin hajanaisia. Hän ei koskaan myöskään halunnut lähteä kotiseudullaan käymään, toisin kuin pikkuveljensä, joka oli ensimmäisten matkaajien joukossa. Edesmennyt setäni teki muun muassa sukututkimusta ja oli mukana hiitolaisten järjestötoiminnasta.

Isoisäni Iisakki kaatui kaatui Kollaalla tammikuussa 1940. Lokakuussa hän olisi täyttäny 33 vuotta. Hän oli siis hivenen nuorempi kuin minä nyt (täytin 33 tämän vuoden alkupuolella). Isäni täytti tuona vuonna neljä. Hän oli nuorimmaiseni ikäinen.

Isäni isän suku oli Hiitolasta. Roiniset olivat asuneet siellä vuosisatojen ajan. Kiitos setäni tekemän sukututkimuksen tiedän tämän. Isäni lapsuudenkoti sijaitsi Haukkavaarassa. Tiedän talon olleen mansardikattoinen ja siinä oli jo vesikeskuslämmitys. Ainakin näin muistan kuulleeni. Isäni äiti oli muuttanut Luumäeltä töihin Hiitolaan. Ennen isoisäni tapaamista ja naimisiin menoaan mummo työskenteli ainakin Eeva Kilven isoäidin pitämässä asemaravintolassa.

Linkkejä:

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php

Hiitolan Pitäjäsivut http://www.hiitola.fi/ 

(Mielikuvitus)seikkailuja Liikistössä.

liikistonkivi

liikisto

kirkon paikka

karajakivet

Lapsuusmaisemissani sijaitsi myös mielikuvitusta kutkuttava paikka, Liikistö. Liikistön keskiaikaisesta menneisyydestä tiedetään jonkin verran, joskin nuo tiedot ovat kovin sirpaleisia. Liikistö kätkee sisäänsä menneisyyden kirkon paikkana, hautausmaana ja onpa siellä epäilty olevan puolustusvarustusten jäänteitäkin.

Lapsena sirpaleiset historiatiedot saivat mielikuvitukseni laukkaamaan. Osittain voinen syyttää Liikistöä siitä historiakärpäsen puremasta, joka minua on ohjannut elämäni teillä (siihen toki on löydettävissä monia muitakin syitä). Liikistössä olin Minna-Liisa ihmemaassa. Tai olen, sillä tuo tunne valtaa minut yhä edelleen. Tuntuu, kuin ympäröivä aika katoaisi kiivetessäni Liikistön ”saarelle”. Olen aistivinani menneisyyden tuoksun. Eräässä kohtaa liikistöä tuoksuu eräänlainen metallinen tuoksu, enkä toden totta tiedä mistä se johtuu.

Olen kuvitellut menneen elämän. Mielikuvitukseni on rakentanut myös kuvan siitä, kuinka Iiikka Kronqvist 1930-luvulla suoritti kaivauksia liikistössä. Mielikuvituksessani he olivat kuin suoraan Indiana Jonesista repäistyjä. Liikistö on ollut minulle kuin portaali, jonka kautta keskiajan historia on ollut läsnä elämässäni. Niin ikään käräjäkivien epäselvä ajoitus sai myös mielikuvitukseni laukkaamaan. Tarina siitä, että käräjäkivet olisivatkin 1800-luvun kansallisromanttisen nuorison aikaansaannosta lohdutti minua. Joskus oli ihan normaalia olla historiasta kiinnostunut nuori. Joskus otin kirjan mukaani ja istahdin kivelle tai puunrungolle lukemaan. Ja haaveilin jonakin päivänä voivani tutkia menneisyyden tarinoita ja historiaa.

Yliopisto-opiskelujeni aikana mukaan kaivajaksi arkeologisille kaivauksille. Liikistön menneisyys avautui minulle kerroksina maassa.

P.S.Liikistö Museoviraston Rekisteriportaalissa

(Teksti on muokattu aiemmin metsäkukkia.-blogissani julkaisemastani tekstistä.)

Tabula rasa.

Uuden muistikirjani sivut avautuvat. Tämä blogi on kuin tyhjä taulu, tabula rasa. Alku jollekin uudelle. Muistikukka. on blogini seikkailuistani, ajatuksistani ja hetkistäni muistamisen, historian, kulttuuriperinnön, kulttuurin, kirjojen, taiteen jne. äärellä. Vanha blogini, metsäkukkia. on päivittynyt jo usean vuoden ajan hetkistä, retkistä, ajatuksista ja niin edelleen. Tulen sitä luultavasti jatkossakin päivittämään satunnaisesti mm.puutarhapäivityksin. Ehkä.

Nimensä tämä blogi on saanut minua suuresti viehättävän pienen kukkasen, lemmikin, mukaan, jota aiemmin on myös muistikukaksi kutsuttu. Ja minulle, jota muisti, muistot ja kertomukset niin kovasti kiehtovat, tuo nimi sopii paremmin kuin hyvin.

Tervetuloa mukaan!