Valkovuokkometsä

DSC_0778

DSC_0775

Kirjoitin jokin aika sitten vanhassa metsäkukkia.-blogissani lapsuuteni Valkovuokkometsästä Vanha-Ulvilan Loukkurassa. Valkovuokkometsä on pikkuruinen metsäkaistale keskellä asutusta (sijainti kartalla). Asutus on peräisin 70-luvulta, siihen asti ympäristö on ollut petoa. Lapsuudessani tuo metsä sai mielikuvitukseni laukkaamaan. Toisinaan kuvittelin sen Sherwoodin metsäksi, toisinaan luostarin raunioiksi, toisinaan muinaiseksi kauppapaikaksi. Valkovuokkometsä ei ole paikan virallinen nimi, vaan se on vain nimitys, jolla sitä lapsuudessani kutsuimme, koska silloin siellä kasvoi paljon valkovuokkoja. Yllä olevat kuvat ovat syyskuun loppupuolelta minun ja nuorimman poikani ”seikkailuretkeltä” äidin lapsuusmuistoissa.

Metsäkaistale on jäänyt asutusalueen keskelle. Se on muuta maastoa korkeammalla käyrällä. Se on täynnä suuria kiviä. Noiden kivien ja tuon paikan tarina kiehtoo minua yhä aivan kuten lapsenakin. Ovatko ne jostakin rakennuksesta tai useammasta? Miltä ajalta? Mitä jos ne ovatkin muinaisjäännöksiä?! Keskiajalta?!? Ei kai sentään. Pelloilta raivattuja kiviä? Kiviaidan jäänteitä? Luonnonmuodostelmia? Ainakaan vuosikymmeniin taloa ei paikalla liene ollut.

Tällä viikolla kävin paikassa maisemantutkijakaverini kanssa. Ja jos ei ”kenttätyömme” muuta tulosta tuonut, niin ainakin ihastusta kivien muotoihin, suuriin puihin ja paikan tunnelmaan. Alla olevat kuvat ovat tuolta ”retkeltä”.

DSC_0803

DSC_0799

En ole vielä ennättänyt kovinkaan paljon tutkimustyötä tehdä. Pikainen karttojen tutkiskelu ja Suur-Ulvilan Historian lueskelu ei tuottanut tulosta. Kaavassa alue (tai ainakin osa siitä) on merkitty virkistysalueeksi, jolla on erityisiä luontoarvoja. Ja niitä toden totta sillä on! Mahtavia puita ja viidakkomaista tunnelmaa. Ja vaikka paikan historia sattuisikin olemaan mitätön, on paikan merkitys mittaamaton kulmakunnan lapsille. Siitä todistavat lukuisat majat.

Jos tiedät paikan tarinan, kertoisitko sen minulle?

P.S. Tätä se ikuinen kyselyikä teettää. Pakonomaisen tarpeen löytää vastauksia kysymyksiinsä. Ja voi kuinka rakastankaan tutkailla vanhoja historiikkeja ja karttoja!

Ja maastossa kulkiessa tulee aina muistaa hienovaraisuus – katsoa saa muttei koskea 🙂

Juurieni Hiitola

linnavuorelta2

linnvuorelta4

linnavuori

linnavuorelta1

linnavuorelta3

Keväällä 2005 osallistuin yliopiston eksursiolle Luovutettuun Karjalaan ja siellä nimenomaan Hiitolaan. Nämä kuvat ovat tuolta matkalta. Minulla oli mukanani vanha filmipokkari ja joskus myöhemmin olen skannannut kuvat tietokoneelle. Huonon kameran ja skannerin yhdistelmä selittänee menneisyyttä henkivän kuvanlaadun. Nämä kuvat ovat Hiitolan aseman ja Raivattalan kylän väliin jäävältä Linnavuorelta.

Minulle matka Hiitolaan oli ristiriitainen. Olin opiskelijana ja tutkimuksellisella mielellä matkassa, mutta kuitenkin matka suuntautui omille juurilleni. En ollut käynyt Hiitolassa aiemmin, enkä ole siellä käynyt tämänkään jälkeen. Isäni kotitalo Haukkavaarassa, ja koko Haukkavaara, on yhä näkemättä.

Kiipesin Linnavuorelle yhtenä ekskursiomatkamme aamuista. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat. Kuljin halki neuvostoaikaisen kylän, joka vasta oli heräämässä uuteen päivään. Koirat haukkuivat talojen pihoissa. Kadut pölysivät. Kissat maleksivat kujilla. Mutta Linnavuori oli ajaton. Se kohosi ylväänä käppyräisine mäntyineen. Tuntuu hassulta, että muistan nuo askeleeni niin hyvin vielä vuosikymmenen kuluttuakin. Ehkä se merkitsi minulle enemmän kuin uskoinkaan.

Alla olevat kuvat on napattu Linnavuorelta kohti Raivattalanlampea. Jossakin siellä on myös kirjailija Eeva Kilven kotitalo. Olen lukenut hänen kaikki kirjansa ja ne toimivat myös graduni yhtenä tutkimusaineistona.

raivattalanlampi

raivattala2

Graduni valmistui vuonna 2008. Tämän jälkeen olen sulkenut ajatukseni Hiitolasta ja Karjalasta kutakuinkin taka-alalle. Syynä ehkä graduähky (ja totaalinen tyytymättömyys lopputulokseen), toisaalta ehkä eräänlainen tiedostamaton unohtamisen tarve. Isäni sairastuttua alzheimerintautiin on kaikki häneen liittyvät muistaminen ja muistoihin liittyvä aiheuttanut minulle kipua.

Nyt pitkästä aikaa ajatus Hiitolasta nousi mieleeni ja kaivoin nämä kuvat esille.  Jokin mystinen muistamisen, tietämisen ja ymmärtämisen tarve on kait riivannut  ja riivaa minua. Tuskin muutoin olisin ajautunut tekemään ensin proseminaarityötä ja lopulta graduani aihepiiriin liittyen.

Isäni syntyi Hiitolassa vuonna 1936. Hän oli pieni poika lähtiessään evakkoon ensimmäisen ja vielä toisenkin kerran. Hän päätyi Satakuntaan, jossa minä olen syntynyt. Isältäni kuulemani tarinat Hiitolasta ovat hyvin hajanaisia. Hän ei koskaan myöskään halunnut lähteä kotiseudullaan käymään, toisin kuin pikkuveljensä, joka oli ensimmäisten matkaajien joukossa. Edesmennyt setäni teki muun muassa sukututkimusta ja oli mukana hiitolaisten järjestötoiminnasta.

Isoisäni Iisakki kaatui kaatui Kollaalla tammikuussa 1940. Lokakuussa hän olisi täyttäny 33 vuotta. Hän oli siis hivenen nuorempi kuin minä nyt (täytin 33 tämän vuoden alkupuolella). Isäni täytti tuona vuonna neljä. Hän oli nuorimmaiseni ikäinen.

Isäni isän suku oli Hiitolasta. Roiniset olivat asuneet siellä vuosisatojen ajan. Kiitos setäni tekemän sukututkimuksen tiedän tämän. Isäni lapsuudenkoti sijaitsi Haukkavaarassa. Tiedän talon olleen mansardikattoinen ja siinä oli jo vesikeskuslämmitys. Ainakin näin muistan kuulleeni. Isäni äiti oli muuttanut Luumäeltä töihin Hiitolaan. Ennen isoisäni tapaamista ja naimisiin menoaan mummo työskenteli ainakin Eeva Kilven isoäidin pitämässä asemaravintolassa.

Linkkejä:

Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php

Hiitolan Pitäjäsivut http://www.hiitola.fi/ 

(Mielikuvitus)seikkailuja Liikistössä.

liikistonkivi

liikisto

kirkon paikka

karajakivet

Lapsuusmaisemissani sijaitsi myös mielikuvitusta kutkuttava paikka, Liikistö. Liikistön keskiaikaisesta menneisyydestä tiedetään jonkin verran, joskin nuo tiedot ovat kovin sirpaleisia. Liikistö kätkee sisäänsä menneisyyden kirkon paikkana, hautausmaana ja onpa siellä epäilty olevan puolustusvarustusten jäänteitäkin.

Lapsena sirpaleiset historiatiedot saivat mielikuvitukseni laukkaamaan. Osittain voinen syyttää Liikistöä siitä historiakärpäsen puremasta, joka minua on ohjannut elämäni teillä (siihen toki on löydettävissä monia muitakin syitä). Liikistössä olin Minna-Liisa ihmemaassa. Tai olen, sillä tuo tunne valtaa minut yhä edelleen. Tuntuu, kuin ympäröivä aika katoaisi kiivetessäni Liikistön ”saarelle”. Olen aistivinani menneisyyden tuoksun. Eräässä kohtaa liikistöä tuoksuu eräänlainen metallinen tuoksu, enkä toden totta tiedä mistä se johtuu.

Olen kuvitellut menneen elämän. Mielikuvitukseni on rakentanut myös kuvan siitä, kuinka Iiikka Kronqvist 1930-luvulla suoritti kaivauksia liikistössä. Mielikuvituksessani he olivat kuin suoraan Indiana Jonesista repäistyjä. Liikistö on ollut minulle kuin portaali, jonka kautta keskiajan historia on ollut läsnä elämässäni. Niin ikään käräjäkivien epäselvä ajoitus sai myös mielikuvitukseni laukkaamaan. Tarina siitä, että käräjäkivet olisivatkin 1800-luvun kansallisromanttisen nuorison aikaansaannosta lohdutti minua. Joskus oli ihan normaalia olla historiasta kiinnostunut nuori. Joskus otin kirjan mukaani ja istahdin kivelle tai puunrungolle lukemaan. Ja haaveilin jonakin päivänä voivani tutkia menneisyyden tarinoita ja historiaa.

Yliopisto-opiskelujeni aikana mukaan kaivajaksi arkeologisille kaivauksille. Liikistön menneisyys avautui minulle kerroksina maassa.

P.S.Liikistö Museoviraston Rekisteriportaalissa

(Teksti on muokattu aiemmin metsäkukkia.-blogissani julkaisemastani tekstistä.)

Tabula rasa.

Uuden muistikirjani sivut avautuvat. Tämä blogi on kuin tyhjä taulu, tabula rasa. Alku jollekin uudelle. Muistikukka. on blogini seikkailuistani, ajatuksistani ja hetkistäni muistamisen, historian, kulttuuriperinnön, kulttuurin, kirjojen, taiteen jne. äärellä. Vanha blogini, metsäkukkia. on päivittynyt jo usean vuoden ajan hetkistä, retkistä, ajatuksista ja niin edelleen. Tulen sitä luultavasti jatkossakin päivittämään satunnaisesti mm.puutarhapäivityksin. Ehkä.

Nimensä tämä blogi on saanut minua suuresti viehättävän pienen kukkasen, lemmikin, mukaan, jota aiemmin on myös muistikukaksi kutsuttu. Ja minulle, jota muisti, muistot ja kertomukset niin kovasti kiehtovat, tuo nimi sopii paremmin kuin hyvin.

Tervetuloa mukaan!